Lupasin viimeksi, että seuraava postaus olisi asiapitoisempi. No, eipä ole. En ole kyennyt keskittymään asiapitoisen tekstin kirjoittamiseen, sillä menetin viime viikon tiistain ja keskiviikon välisenä yönä 23-vuotiaan eestinhevosruunani Roomelin. Poni menehtyi äkillisesti alkaneen kaasuähkyn seurauksena, ilmeisesti suolikierteeseen. Ponin lopettaminen oli ainoa vaihtoehto. Eläinlääkärin mukaan poni olisi joka tapauksessa kuollut kipuun ja shokkiin.
Kokemus oli kokonaisuudessaan traumaattinen, vaikka olinkin jollain tasolla jo osannut varautua siihen, että iäkkäälle ponille voi tulla lähtö milloin vain. Mutta loppupelissä tuollaiseen ei koskaan voi olla täysin valmistautunut.
Roomel eli hyvän ja pitkän elämän, 25.6.1998-6.10.2021. Meille kertyi yhteistä taivalta 13 vuotta.
Varusteiden lisäksi ponista jäi muistoksi varustearkku, jonka ostin noin kolme vuotta sitten, nippu häntäjouhia ja hevosenkenkiä. Jouhet pitää pestä, sen jälkeen askartelen niistä jotain muistoksi rakkaasta ponistani. Myös hevosenkengistä olen ajatellut värkätä jotakin. Onko ideoita?
Arkku jää kotiin sisustusesineeksi. Väliaikainen paikka löytyi eteisestä. Tytär päätti, että ei vielä muutakaan kotoa pois, joten toistaiseksi arkulle ei ole parempaakaan paikkaa.
Näin se elämä menee, välillä valossa, välillä varjossa. Minun elämässäni on nyt hetki kulkea kadun varjoisaa puolta.
